”Minkä päällä seisot – mitä kohti kurotat?” – Menetelmä opiskelijan osaamisen ja tavoitteiden havainnollistamiseen

Tekijät: Minna Haapasalo, Mervi Rankila-Källström ja Marja Susi

”Minkä päällä seisot – mitä kohti kurotat?” -menetelmä on kehitetty Oiva-hankkeen puitteissa Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemian teatteri-ilmaisun ohjaaja (AMK) -koulutuksessa. Teatteri-ilmaisun ohjaaja -koulutuksessa opiskeleminen on keskeiseltä osin toiminnallista. Fyysinen tekeminen ja kokeileminen sekä käsitteiden, metaforien ja ideoiden näkyväksi tekeminen ovat teatterin tekemisen keskiössä. Oppimistehtävissä ohjataan kokeilemaan ja ratkaisemaan ongelmia itse tekemällä, mikä on motivoiva tapa oppia. Toimintaa seuraa aina reflektio, jossa sanoitetaan havaintoja ja ajatuksia tehdystä ja suunnataan seuraavaa kehitysaskelta kohti.

Keho on instrumentti, jonka harjaannuttaminen kuuluu monin tavoin eri teatteriopintojen sisältöihin. Kehon ja aisteihin ja kokemuksellisuuteen perustuvan tiedon käyttöä harjoitellaan esimerkiksi näyttelijäntyössä, näyttelijän ohjaamisessa, improvisaatiossa, klovneriassa, akrobatiassa, nukenrakennuksessa ja nukenkäsittelyssä. 

Opiskelijoille oman kehon ja toimimalla oppimisen tunteminen auttaa ymmärtämään itseä oppijana, esiintyjänä, ryhmän jäsenenä ja ohjaajana. Keholliset viestit niin itseltä kuin muiltakin ovat tärkeää opiskeluun liittyvää informaatiota. Ne auttavat tunnistamaan ja jäsentämään myös omaa tekemisen tapaa.  Yksilöllinen kehittyminen ja ryhmäprosessi kulkevat käsi kädessä, teatteria opitaan ja tehdään vuorovaikutuksessa toisiin. Opintojen aikana molempia näkökulmia tarkastellaan ja reflektoidaan. 

Oiva-hankkeessa teatteri-ilmaisun ohjaaja -opiskelijat saivat tehtäväkseen lähestyä omia ammatillisia haaveitaan “Minkä päällä seison – mitä kohti kurotan?” -menetelmän avulla.

Menetelmä käytännössä

Reflektiomenetelmä ei vaadi taiteellista tai luovaa erityisosaamista, vaan se sopii kaikille. Osallistujan täytyy pystyä piirtämään, leikkaamaan, kirjoittamaan ja asettumaan tilaan. 

Menetelmässä osallistuja tekee paperista leikatuista jalkapohjista ja kämmenistä sekä omasta kehostaan installaation, joka auttaa havaitsemaan sekä henkilökohtaisen osaamisen että konventioista poikkeavat tavoitteet ja unelmat.  Kollega tai avustaja ottaa kuvan lopputuloksesta, niin sanotusta ”installaatiosta”. Kuva toimii dokumentaationa ja reflektion kohteena. Menetelmän lopputulosta ei tarvitse kutsua teokseksi tai installaatioksi, mikäli tämä tuntuu vieraalta. Lopputulosta eli kuvan ottamista ei tarvitse edes korostaa menetelmässä. Tärkeintä menetelmässä on reflektioprosessi, joka tapahtuu toiminnan kautta.

Tehtävä alkaa piirtämällä oma jalkapohja sekä käsi paperille ja leikkaamalla näitä useita kappaleita. Jalkapohjiin sanallistetaan oma osaaminen sekä arvot, käsiin tavoitteet. Ajatuksemme oli, että omaa ammatillista kehityskohtaa on mahdollista lähestyä visualisoimalla konkreettisesti ”ammatilliset jalkapohjat”, joiden päällä seisoo, ja ”tavoitteisiin tarttuva kädet”, jotka kurottavat kohti tulevaa.  Oman kohdan voi tehdä näkyväksi rakentamalla oman ”teoksen” ympärille mielikuvia. 

Tekemisen prosessissa tapahtuu valintojen tekemistä ja priorisointia, kun osaamista, arvoja ja tavoitteita asetellaan kuvaksi. Tilan käyttämisestä voi tulla assosiaatioita siitä, mikä on sillä hetkellä omaa ydinosaamista, mitkä tiedot ja taidot taas ovat kehitettäviä. Tavoitteista voi huomata, että jotkin tilaan asetetuista käsistä ovat kauempana, toiset lähempänä. 

Installaatio ja siitä otettu kuva sisältävät paljon informaatiota, jota voi reflektoida yksin tai yhdessä. Installaatiosta tai siitä otetusta kuvasta voi puhua tai kirjoittaa. Näin menetelmä tuottaa uusia oivalluksia sekä toiminnan aikana että jälkikäteen. Kun vertainen on mukana dokumentoimassa henkilökohtaista kuvaa, oma ajattelu ja teko tulee nähdyksi, vaikka sitä ei tarvitse selittää auki enempää kuin itselle on siinä hetkessä tarpeellista. 

Työskentelyn dokumentointi ja tallennus asettaa teolle ja toiminnalle tärkeän pisteen, johon voi palata myöhemmin työpajan jälkeen. Dokumentoinnin avulla havaintoihin voi palata joko yksin tai tutoropettajan kanssa ja nähdä esimerkiksi koulutuksesta valmistuessaan ne askeleet, jotka ovat johtaneet senhetkiseen tilanteeseen. Menetelmää voi toistaa esimerkiksi aina lukukauden lopussa ja kerätä kuvat sarjaksi, jotka toimivat valmistumisen kynnyksellä kokonaisreflektion kohteena.

Menetelmän pedagoginen viitekehys

”Minkä päällä seisot – mitä kohti kurotat?” -menetelmässä opiskelija ohjataan tekemään käsillään ja omalla kehollaan. Menetelmä pohjaa holistiseen ja kokemukselliseen ihmis- ja oppimiskäsitykseen, jossa opitaan toiminnallisesti ja kokemuksellisesti kaikkia aisteja käyttäen (ks. 1, 2). Kokemuksellinen oppimiskäsitys pyrkii murtamaan näkemystä ajattelun ja toiminnan erillisyydestä. Näkemyksessä painottuvat kokemuksen ja itsereflektion merkitys. Itsereflektiossa henkilökohtaiset kokemukset, tunteet ja luova ajattelu saavat suuren painoarvon. (Esim. 3, 4) 

Kokemuksellisuus ja toimiminen auttaa opiskelijaa jäsentämään tietoa muutenkin kuin ajattelemalla ja sanallistamalla. Kun käytetään useita tapoja lähestyä valittua teemaa, tekijälle näyttäytyy siinä väistämättä uusia näkökulmia. Kolben luomassa mallissa kokemuksellisen oppimisen kehään kuuluvat omakohtainen kokemus, reflektiivinen havainnointi ja kokeileva, aktiivinen toiminta sekä abstrakti käsitteellistäminen (5). Näiden avulla pystytään edelleen harjoittamaan kriittistä reflektiota ja muokkaamaan käsitystä tiedosta uudelleen.

Opiskelijan oma läsnäolo sekä ulosanti koostuvat puheen lisäksi ei-kielellisestä ilmaisusta. Näiden puheeseen perustamattomien viestien tulkinta ja ymmärtäminen ovat tärkeää havainnointimateriaalia, jota voidaan liittää jo aiemmin omaksuttuun tietoon. Niin oma kuin vertaistenkin ei-kielellisten viestien ymmärtäminen edistävät (itse)reflektiokykyä sekä monipuolisempaa tilannetajua. Keholliseen ilmaisuun perustuva informaatio laajentaa käsitystä itsestä ja muista toimijoina sekä inhimillisinä olentoina. Edellisen lisäksi ei-kielellinen ilmaisu antaa tietoa tapahtumista ja niiden syy–seuraus-suhteista ja auttaa ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja sen ilmiöitä.

”Minkä päällä seisot – mitä kohti kurotat?” -menetelmä tarjoaa konkreettisen ja kehollisen tavan tutkailla omia arvoja, osaamista sekä unelmia non-verbaalisesti, omaa kehollisuutta ja intuitiota hyödyntäen.

Menetelmässä käsillä tekeminen tukee keskittymistä. Piirretyt ja leikatut kädet ja jalat auttavat hahmottamaan osaamista, arvoja ja tavoitteita erillisinä asioina. Toiminnallinen oppiminen edistää asioiden ajattelua ja jäsentämistä uusin tavoin. Metaforisen ja symbolisen tason tuominen ajatteluun tuo uusia näkökulmia ja synnyttää oivalluksia. Menetelmässä voidaan liittää leikillisyys, oma kokemus, muodon ja värin sekä tilan käyttö ja yhdistellä niitä uudella tavalla.

Omien mahdollisuuksien näkeminen

Osaamisen ja tavoitteiden näkyväksi tekeminen auttaa konkreettisesti havaitsemaan, tulemaan tietoiseksi ja käsitteellistämään omia mahdollisuuksia. Loikkausosaamisen tunnistamiseksi on tärkeää tunnistaa osaaminen kaikilta elämänalueilta, ei vain muodollisen koulutuksen tai tutkintojen piirissä hankittu osaaminen. Pitkään jatkunut harrastus tai omaehtoisesti hankittu tieto voi antaa pohjan tavoitteille, jotka ovat muualla kuin konventionaalisen ammattikuvan piirissä.

Tavoitteiden suhteen menetelmässä kannustetaan nimeämään myös uskaliaita unelmia, yksityisiä pitkän tähtäimen unelmia, joita kenties ei aina uskalla sanoa ääneen.  Tällöin on tärkeää, että osallistuja saa itse rajata sitä, mitä lopputuloksesta jakaa vertaisille.

Kulttuurialalla toimiva ammattilainen on väistämättä elinikäinen oppija, jonka on etsittävä osaamiselleen tarvitsijoita ja tilaajia useista konteksteista. Käytännössä toimeentulo voi tulla useita eri lähteistä ja erilaisista työtehtävistä. Opiskelijan on hyödyllistä oppia sanoittamaan omaa osaamistaan sekä tavoitteitaan jo varhaisessa vaiheessa opintojaan.  

Kulttuurialan kouluttajina olemme nähneet, miten opiskelijan harrastuksena alkanut kiinnostus tai henkilökohtainen arvomaailma voi yhdistyä yllättävällä tavalla ammatilliseen osaamiseen ja urapolku voi saada poikkeuksellisen suunnan. Parhaimmillaan omat kiinnostuksen kohteet ja intohimot voidaan yhdistää mielekkäiksi työtehtäviksi. 

Lähteet:

1. Anttila, E. 2020a. Holistinen ihmiskäsitys. Teoksessa Anttila, E.:  Ihmis- ja oppimiskäsitykset taideopetuksessa. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 58. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. Saatavana osoitteessa: https://disco.teak.fi/anttila/4-4-holistinen-ihmiskasitys/ Luettu 17.4.2020.  
2. Anttila, E. 2020b. Kehollinen tieto. Teoksessa Anttila, E.: Ihmis- ja oppimiskäsitykset taideopetuksessa. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 58. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. Saatavana osoitteessa:  <https://disco.teak.fi/anttila/6-3-kehollinen-tieto/>. Luettu 17.4.2020.  
3. Anttila, E. 2020c. Kokemuksellinen oppiminen. Teoksessa Anttila, E.: Ihmis- ja oppimiskäsitykset taideopetuksessa. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 58. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. Saatavana osoitteessa: <https://disco.teak.fi/anttila/4-2-kokemuksellinen-oppiminen/>. Luettu 17.4.2020.  
4. Kelly, C. 1997. David Kolb: Experiental learning. The Internet TESL Journal 3 (9). Saatavana osoitteessa: <http://iteslj.org/Articles/Kelly-Experiential/>. Luettu 17.4.2020.  
5. Anttila 2020c.